Luen tällä hetkellä kyseisellä nimellä varustettua kirjaa (Les larmes d'Ulysse). Jo muutaman ensimmäisen sivun jälkeen totesin, että kirjan avulla en pelkästään opi ymmärtämään koiraani paremmin, vaan myöskin tuota toista onnellista idioottia, joka on jotenkin eksynyt osaksi elämääni.

Koira on ainoa elävä olento, joka on löytänyt yhden täysin epäilemättömän, kosketettavissa olevan sekä jäävittömän jumala(ttare)n, jonka se myös tunnustaa. Koira tietää kelle näyttää parhaat puolensa. Koira tietää kuka on sen yläpuolella ja kelle se omistautuu. Koiran ei tarvitse etsiä täydellistä, korkeampaa ja ääretöntä voimaa pimeydestä, valheista, hypoteeseista tai unista.

Sama pätee rakastuneeseen mieheenkin, ainakin sen alkuhuuman ajan ennen oluen, jääkiekkomatsin ja uunimakkaran aikakautta, jolloin mies on kuin korvaton katurakki, ihan yhtä nukkavieru ja pahanhajuinenkin.

Kuinkahan tämän niputtaisi yhtenäiseksi, nasevaksi ja maailmaa muuttavaksi ajatukseksi?

Koira ja mies, no, siinä on kaksi hyvin pitkälti samanlaista olentoa. Ihmekös miehet useimmiten pitävätkin enemmän koirista kuin kissoista. Voivat tuntea olevansa kaltaisessaan seurassa, naiset kun ovat muka enemmän kissojen kaltaisia. Lainatakseni taas kirjaa; "Runoilija ei luota (hevoseen, aasiin, lampaaseen, kanaan tai) kissaan - tuohon julmaan petoon, joka kiroaa meidät tutkimattomassa sydämessään - ei edes kasveihin." Eikö tämä kerro jotain miehistä? Anna miehelle koira ja hän puuhaa sen kanssa vaikka koko päivän. Kun mies palaa koiran kanssa luoksesi, sinun on vaikea määritellä kumpi on onnellisempi ja kumpi haluaa miellyttää sinua enemmän. Ilme on molemmilla samanlainen; lievästi vajaa, syvästi kiintynyt, riemusta säkenöivä ja silmissä odottava katse: kuuluuko sanoja "hyvä poika"?

Ah, pakko lukea tuo kirja loppuun ja pian, saatan oppia siitä vielä paljon.

Ja anteeksi rakkaat idioottini, en minä tahallani teitä soimaa.