Ihminen on saalistaja. Oman edun tavoittelija, itsekäs, julma ja jopa ajattelematon peto. Nähdessään sopivan saaliin se on tarvittaessa valmis odottamaan tunteja, päiviä, jopa viikkoja saadakseen sen, mitä eniten sillä hetkellä haluaa. Joskus tällainen hetken odottelu jopa lisää ihmisen halua saalistaan kohtaan. Se kutkuttaa hermoja, nostaa adrenaliinitasoa, kiihdyttää pulssin, saa kämmenet hikoamaan ja sydämensykkeen kumisemaan ohimoissa.

Mutta entä sitten, kun saalis on lopulta tavoitettu? Mitä viimeisen iskun jälkeen jää? Voitonriemua, ehkä. Tyytyväisyyttä, ehkä. Kun nälkä on tyydytetty, takaa-ajon tuoma kiihtyneisyys ja jännitys on tiessään, jäljelle jää tyhjiö, joka odottaa täyttymistään. Pian saaliin kaadon jälkeen leijonakin jo katselee uutta uhria. Uusi vaaniminen, uusi saalistus, uusi kaato. Karu vertaus muuten.

Siinä sitten istuu kuin leijona savannilla, valtakuntaansa katsellen, tietää oman paremmuutensa, oman ainutlaatuisuutensa. Tietää olevansa saalistaja. Tietää, että saa aina sen, mitä haluaakin, tavalla tai toisella. Tietää, että saalistus on usein, jos ei vaivan arvoista, niin ainakin jännittävää.

Mitä tämä leijona hyötyikään tästä saalistuksestaan?