Tiedättehän ne päivät, jolloin jo heräämisessä on jotain vikaa. Kuten tänään. Kello soi vasta puoli kahdeksalta, mutta minä herään jo varttia vaille kuusi täydessä paniikissa, että olen nukkunut pommiin ja pahasti. Eikö kännykkäkin ole vielä hukkunut jonnekin tyynyjen, peittojen, lakanoiden ja koiran sekaan ennen kuin saan sydämentykytyksen laantumaan ja totean, että voin nukkua vielä melkein pari tuntia. Jatkanpa siis unia.

Lopulta kaivaudun ylös sängystä äärimmäisen väsyneenä ja ärtyneenä, käynnistän tietokoneen ja lähden keittämään kahvia. Tietenkin sotken kahvijauhot pitkin pöytää, kaadan vedet syliini ja levitän illalla keittimeen unohtuneen vanhan suodatinpussin pitkin keittiön mattoa. Hienoa, ei voi mennä enää huonommin. Tässä vaiheessa laitan ohi mennen merkille, että ulkona on hämmentävän harmaa sää.

Noo, kun lopulta lähden käyttämään koiran ulkona ja käyn tarkistamassa lämpötilan huomaan, että sataa. Ahaa, hienoa. Todella loistavaa etten sanoisi. Etsin sateenvarjon miljoonan hattuhyllyllä lojuvan vaatekappaleen ja koiran pannan/remmin/pyyhkeen/tavaran seasta vain todetakseni sen olevan särki. Ok, no ei minua ole sokerista tehty, ehkä tästä selviää.

Siispä ulos. Huomaan, ettei somia city-tennareita ole suunniteltu sadesäähän. Kello alkaa olla hälyyttävän paljon, kun kurvaan takaisin sateesta vaihtamaan huivin pipoon, nahkatakin puuvillatakkiin ja toiset kengät jalkaan. Kiskoessani takkia päälleni muistan lävistykset. Niin aivan, töihin. Lävistykset. Ei ei ei. Siispä etsimään piilokorua. Se löytyy, kerrankin helpolla.

Kas näin, avuliaalta naapurilta kyyti keskustaan ja töihin. Matkalla kuitenkin kastuu hienosti. On kivaa olla töissä märissä kengissä.

Kassa? Mikä se on? Miten se toimii? On ällistyttävää, miten monesti osasin kämmätä sen kuuden tunnin aikana. Ihmeellistä ettei pomo jo hermostunut minuun. No, joka kerta sain virheeni korjattua. Joskus vielä osaan tehdä sen jopa ihan itse.

Jossain vaiheessa oven kolahdus havahduttaa minut. Asiakas. Niin aivan, asiakas. Käännyn katsomaan ja saman tien sydämeni jättää yhden tai kaksi lyöntiä väliin, kurkkua kuristaa ja kylmä hiki kihoaa otsalle. Mitä tuo täällä tekee?!? parkaisu resonoi ympäri pääkoppaani ja yritän kovasti kadota tyhjään ilmaan. Lopulta hätäisen moin myötä pakenen takahuoneeseen ja nielen ylpeyteni raukkamaisen vetäytymisen myötä.

Baarit täälläpäin ovat liian pieniä.

Kotona huomaan ensiksi keittiöstä tulvivat tuoksut. Äiti on tullut käymään ja leiponut, jesh! Seuraa kuitenkin pieni perheriita, loukatun leijonan suurieleistä murjottamista ja niskojen nakkelua, mutta lopulta luonto antaa periksi ja minä nöyrryn (nälkäisenä) palaamaan keittiöön äitini helmoihin.

Vielä muutama stressaava kohtaaminen väärien ihmisten kanssa ja piiloudun huoneeseeni varmana siitä, että maailmalla on onneton käsitys huumorintajusta. Tämä menee jo sarkasmin liioitteluksi, ei tälle enää voi edes nauraa.

Luultavasti suihkusta ei tule lämmintä vettä, tietokoneen kovalevy posahtaa, koira syö suosikkikenkäni tai kahvinkeitin sanoo itsensä irti. Sitten tämän päivän voikin päättää ryömimällä piiloon peiton alle ja antamalla maailmalle luovutusvoiton.