Tai ainakin kehittää hermoja. Onneksi tupakkalakkoni petti neljän päivän jälkeen ja sain rauhassa, hyvällä omalla tunnolla vedellä hermosauhut, jos siltä tuntui.

Matkattiin siis muutama sata kilometriä jotensakin etelään päin koiraa hakemaan. Huoltoaseman parkkipaikka, onko varmempaa merkkiä siitä, että koira ostettiin pimeältä trokarilta, joka tekee hommaa vain rahan kiilto silmissä? Rahan, jonka kulutti koiraan itse.

Kuitenkin. Suomen alkutalvi ja kanssani saman ikäinen Nissan ovat melko hulppea yhdistelmä. Räntää, loskaa, kylmää ja vitutusta. Onneksi en ollut kuski, vaan nakitin siihen aliarvostettuun hommaan rakkaan avoni, tuon sudenpennun tavoin aina valmiin olennon.

Seikkailua pitkin poikin pitäjää ja päätyminen lopulta oikeaan paikkaan oli mielenkiintoista. Kyltit ja huoltoasemat ovat hämääviä.

No, koira kyytiin, nimi papereihin ja nokka kohti isän tukikohtaa isänpäivän kunniaksi. Kaikki meni hyvin yhtä melkein pitkäksi ajettua risteystä lukuunottamatta. Lähtö osoittautuikin sitten mielenkiintoiseksi. En tiedä minkä muinaisen filosofin säätelemän lain mukaan on sallittavaa laittaa nainen työntämään autoa, jonka mies jumittaa sohjoiseen rinteeseen. Naurakaa pois, huvittaa kuitenkin.

Tästäkin selvittiin, samoin huoltamolta tankkaamasta eikä kolaroitukaan mitään, vaikka hurjaa ohitusta sohjossa yritettiinkin.

Nyt ollaan kotona, talvi on kirottu ja sohjo todettu vittupääksi. Koirat makaavat lattialla, hermot ovat tallella ja tupakat loppu.

Ja ei, en aio ryhtyä lakkoon enää uudestaan.